Monikulttuuriset perheet, kaksikielisyys ja kansainvälisyys ovat kolme teemaa, jotka nousevat esiin Suzanne Kamatan kokoamassa kirjassa Call Me Okaasan: Adventures in Multicultural Mothering (2009). Aloittaessani kirjan lukemisen en odottanut sen herättävän niin paljon ajatuksia ja tunteita kuin mitä koin. Kamata on koonnut kirjaan kaksikymmentä tarinaa äideiltä, joita kaikkia yhdistää perheen monikulttuurisuus. Kamata on Japanissa asuva kaksosten äiti eli Okaasan, joka on syntyperältään amerikkalainen.  Kirjan tarinoissa pohditaan kielen ja eri kulttuurien vaikutusta perheen arkeen, tapoihin sekä kasvatukseen. Kirjan suurin anti on ehdottomasti kirjoittajien henkilökohtaiset kokemukset, kun he ovat kohdanneet erilaisia onnistumisia, ristiriitoja tai jopa vastoinkäymisiä eri kulttuurien kohdatessaan toisiaan.

Asuin lapsuudessani Yhdysvalloissa. Muutimme sinne, kun olin kolmannella luokalla. Aloitin koulutaipaleeni amerikkalaisessa koulussa hyvin heikolla kielitaidolla. Omaa sopeutumistani uuteen koulumaailmaan auttoi luokallani oleva toinen suomalainen lapsi. Omalla kohdallani sanonta ”lapset kyllä sopeutuvat” piti paikkaansa. Opin kielen, löysin kavereita ja rakastin amerikkalaista koulua. Toki vastoinkäymisiäkin oli ja koin jopa syrjintää, kun olin ulkomaalainen amerikkalaisessa koulussa. Sopeutuminen takaisin suomalaiseen koulumaailmaan teini-ikäisenä oli kuitenkin paljon vaikeampaa ja koin suuremman kulttuurishokin paluumuuttajana kuin maahanmuuttajana. Kirjan eri tarinoissa puhutaan paljon sopeutumisesta eri kulttuureihin. Osa tarinan äideistä on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille, osa on adoptoinut lapsen toisesta maasta ja osa asuu perheessä, jossa eri kulttuurit kohtaavat. Kirjan tarinoihin on monipuolisesti tuotu esille, miten sopeutuminen erilaisissa tilanteissa on onnistunut. Alkuun on usein paljon ihmeteltävää, voi olla outoa, että saakin kulkea vapaammin tai täytyykin olla varovaisempi. Voi olla outoa, kun ei ymmärrä kieltä, ruoka onkin hyvin eksoottista omille makunystyröilleen tai palvelut ovat paljon heikompia kuin mihin on tottunut. Kirjan tarinoissa kuitenkin toistuu, että uusiin tapoihin, ruokiin ja kieleen tottuu ja niistä tulee usein lopulta uusi normaali koko perheelle.

Kirjan tarinoissa koettiin tärkeäksi oman kulttuuri-identiteetin tuominen omaan kotiin. Haluttiin säilyttää paluumuuttajinakin toisessa maassa opittuja tapoja ja jatkaa uuden opitun kielen puhumista. Monikulttuurissa perheissä haluttiin tuoda molempien vanhempien kulttuureita ja kieltä lapsille tutuiksi. Moni koki myös tärkeäksi, että adoptiolasten kotimaa näkyi perheen kasvatuksessa ja tavoissa. Useissa perheissä kuitenkin jouduttiin tekemään myös valintoja esimerkiksi perheessä puhutun kielen kanssa. Tietyn kielen valinta voi luoda kuilun joihinkin sukulaisiin, kun esimerkiksi isovanhemmilla ja lapsenlapsilla ei olekaan yhteistä kieltä. Olen lasteni kanssa elänyt tätä todellisuutta, kun olemme vierailleet sukulaistemme luona Saksassa, emmekä ole aina ymmärtäneet ympärillämme puhuttua kieltä. Lapsuuden perheeni puhui Yhdysvalloissa asuessani keskenään suomea ja vietimme suomalaisia juhlia. Opimme kuitenkin myös paljon amerikkalaisia tapoja, jotka seurasivat meitä takaisin Suomeen. Nykyäänkin amerikkalaisuus on osa kulttuuri-identiteettiäni. Olen se outolintu kaupassa, joka saattaa hymyillä vastaantulijalle tai pyytää anteeksi, jos olen liian lähellä samalla hyllyllä. Autossani soi country ja lapseni ovat saaneet kuulla iltasatuina Dr.Seussin kirjoja.

Kirjaa lukiessani pohdin paljon kaksikielisyyttä. Lapseni kasvavat monikulttuurisessa perheessä. Heidän sukujuurensa ovat osittain Aasiasta. Tällä hetkellä he kuitenkin kasvavat suomalais-amerikkalais-saksalaisten tapojen mukaan. Vietämme suomalaista joulua, saksalaista pääsiäistä ja amerikkalaista halloweenia. Kotona puhumme suomea, mutta lapset ovat saaneet pienestä pitäen kielikylpyjä saksan kieleen. Pohdimme paljon kaksikielisyyttä ollessani raskaana. Kirja tuo paljon hyviä näkökulmia kielivalintaan, mutta antaa myös lohtua, että ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa päättää, mitä kieltä kotona puhutaan. Monesti olen itse pohtinut, että olisiko pitänyt kasvattaa lapset kaksikielisiksi. Lopulta kuitenkin olen huomannut, että pelkästään kielikylvyt ovat auttaneet lapsiani omaksumaan kieliä nopeasti koulumaailmassa. Nyt he jo pystyvät kommunikoimaan sukulaistensa kanssa englannin ja jopa hieman saksan kielellä.

Itse olen aina ajatellut, että monikulttuurisuus on rikkaus ja kirjan tarinat vahvistavat ajatustani siitä. En olisi minä ilman omaa lapsuuden kokemustani. En välttämättä osaisi suhtautua maailmaan yhtä avarasti ja avoimesti, jos en olisi kohdannut kaikkia niitä ihmisiä ja kokemuksia elämäni varrella. Olen myös säilyttänyt ripauksen amerikkalaista positiivisuutta, joka joskus tuntuu suomalaisessa kulttuurissa vastavirtaan uimiselta. Tärkeimpänä antina on kuitenkin kielitaito, jonka ansioista luen lähes kaikki kirjani englanniksi.

Tämän kirjan minulle suositteli Meri, joka oli saanut kirjan lainaan professoriltaan asuessaan Japanissa. Suomessa hän osti kirjan itselleen ja minä bongasin sen hänen kirjakokoelmastaan. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat itse asuneet ulkomailla, harkitsevat perheensä kanssa ulkomaille muuttamista, elävät monikulttuurisessa perheessä tai ovat kiinnostuneita perheiden erilaisista tavoista. Kirja antaa paljon vertaistukea ja herättää pohtimaan omia valintojaan monikulttuurisen perheen äitinä. Kirja on nopea luettava ja selkeästi rakennettu. Ensimmäinen tarina jäi itselle pirstaloituneeksi enkä löytänyt punaista lankaa, mutta muut olivat erittäin mielenkiintoista ja silmiä avartavaa luettavaa. Opin paljon uutta erilaisista kulttuureista varsinkin lapsiperheiden näkökulmasta. Vinkkinä, että kirjan loppuun on koottu eri kirjoittajista lyhyet kuvaukset, jotka olisivat itsestä olleet mukava lukea aina ennen kuin aloitti uuden tarinan lukemisen.